Kuvagalleria

  1. Kuva on otettu välirauhan aikaan Ruskealassa. Takana Yrjö Heinonen, Lyyli Pitkänen, Maria Lintunen ja Kirsti Heinonen (myöh. Turtiainen). Edessä Jorma Heinonen ja Vesa Heinonen
  2. Emma Heinonen (Herman Heinosen leski) lapsineen Ylämyllyllä 1940-luvun lopulla. Vasemmalta Väinö Heinonen, Eino Heinonen ja hänen vaimonsa Liisa Heinonen, Emma Heinonen, Yrjö Heinonen, Jorma Heinonen ja Vesa Heinonen.
  3. Vuosikokouksen osanottajia Haukivuorella Haukirannan lomakeskuksessa vuonna 2004. Edessä Arvo Tiainen, Veikko Räsänen, Vesa Heinonen, Terttu Seppälä, Erkki Seppälä, Kirsti Turtiainen. Takarivissä Martti Heinonen, Elli Heinonen ja Arvo Heinonen.
  4. Sukuseuran alullepanija Arvo Tiainen kutsuttiin Ruskealan Heinosten sukuseuran kunniapuheenjohtajaksi vuosikokouksessa Haukivuorella vuonna 2004. Kukat hänelle ojensi sukuseuran puheenjohtaja Yrjö Heinonen.
  5. Kuulumisten vaihtoa sukulaisten kesken Haukivuorella 2004. Vasemmalta Vesa Heinonen, Terttu Seppälä, Kirsti Turtiainen ja Martti Heinonen. Selin istumassa Elli ja Arvo Heinonen sekä Arvo Tiainen.
  6. Vuosikokous vuonna 2006 pidettiin Kiteen evankelisella kansanopistolla. Osanottajia ryhmäkuvassa opiston portailla.

Muistelmia

"Sen verran sai tavaroita ottaa minkä jaksoi käsissä kantaa."

Sillon tuli se liikekannallepano syksyllä [1939]. Yks aamu mentiin kouluun, opettaja tuli portille ja sanoi: "Nyt ei ookaan kouluu", kun oli tullu se liikekannallepano, kutsuttu miehet armeijaa varten. Ne olivatkin sitten siellä koululla. Opettaja sano että sitten ilmotetaan millon koulu alkaa, eikä sitä ilmotusta sitten tullu. En muista millon se sota alkoi, olko se marraskuun alku. Sitten tuli määräys että ikkunoihin piti laittaa semmoset [verhot], valoja ei saanu näkyä vaikka eihän meillä sähkövaloja ollukaan. Piti tehä ne semmosesta mustasta, mitäköhän paperia se oli.

Se oli sit sellasta, oli hirveitä pommituksia. Asuttiin 2,5 kilometriä Kaalamon asemalta. Ja tuli hirveet pommitukset kun sinne oli tuotu päivällä armeijan muonavarikko, oli siirretty sinne, mutta se oli toisella puolella rautatietä kuin asema. Sanottiin semmoseks kun Hallinkorpi, se paikka mihin muonavarikko oli siirretty. Seuraavana yönä tuli hirvee pommitus, ihan jatkuvasti tuli pommikoneita ja syösti pommitusta siihen asemalle, ihan kerta kaikkiaan sen aseman pommittivat. Kaupat oli aseman seudulla ja ne piti sitten siirtää kauemmaks Vannisenmäelle. Meillä oli neljä hehtaaria kaikkiaan maata, se oli semmonen vaan mökki. Kaks lehmäähän sitä tais olla ja sikapossu ja pari kolme vasikkoo. Mut siitä kuitenki saatiin maito ja voi ja kotonahan ne kaikki siihen aikaan kirnuttiin ja separoitiin. Ei semmosessa paikassa kun Ruskeala ollu meijeriä, joka talossa vaik ol enemmänki lehmiä niin se maito separoitiin. Sitä tehtiin voi ja tul piimä ja perunat kasvatettiin ja muut juurekset kotona. Mut marjapensaitakaan meillä ei omalla pihalla ollu, siihen aikaan ne ol vaan semmosilla isommilla tiloilla, että mitään marjapensaita. Marjat kerättiin metsästä kaikki. Leipä paistettiin kotona, no jauhoja jouvuttiin ostamaan vai mistä ne nyt tuli, vehnäjauhot ainakin kaupasta.

No sitte ku tuli se välirauha. Se ol se pommitusyö, se oli hirvittävä. Aina leimus valkosena vaikka oli ne mustat verhot, ne paperiset, nii ihan hirveetä oli se pommitus. Mutta se ei osunu siihen muonavarikkoon, ne säästy. Ainahan niitä [pommeja] lensi. Postitoimistokin oli siellä Kaalamon asemalla ja kaikki kirjeet ja postit oli lentäny kun oli menny hajalle se talo. Kun tuli se välirauha, poliisiviranomainen kävi sanomassa että varautuu 13. päivä kun tuli se rauha. Oisko ollu viikko aikaa, minkä sisällä piti lähtee sieltä evakkoon. Sen verran sai ottaa tavaroita minkä jakso käsissä kantaa. Huonekaluja ja mitä meinas et tuotais sieltä pois piti varata tienvarsille. Karja sitten laitettiin tielle ajamalla. Miunkin vanhin veli oli 18, hän lähti karjanajoon mihin meiänkin lehmät. Sitä ennen jo lehmille piti karvaan leikata pitäjän numero. En muista mikä se oli meiän. Äiti piirti ensin hiilellä ja saksilla leikkas siihen karvaan ne numerot, Ruskealan pitäjän numero. Kaulaan vielä nimilaput ja sillä tavalla se karja ajettiin teitä pitkin, mutta sitten kai ne jossakin niitä lastas rautatievaunuihin.

Myö linja-autoilla sitten mäntiin sinne Tohmajärvelle. Ei myö oltu kun yks yö siellä ja sitte lastattiin härkävaunuun. Umpinaisia tavaravaunuja, sellaseen lastattiin meiät tai laitettiin. Siinä meitä vietiin Varkauteen. [Varkaudessa oli] kuorma-autoja, joihin meiät laitettiin, siis avolavalle, ja pakkasta ol 30 astetta. Sillon ol ummikkoruotsalaisia vapaaehtoisia Suomessa, ne ol ruotsalaiset kuskit. Sitten meitä vietiin Leppävirralle ja siellä semmoselle kun Tuppurinmäen kansakoulu. Siellä sitten tuli talohen isännät ja emännät valikoimaan minkälaisen perheen hyö ottaavat, vähän ku huutokauppaa. Se joka meiät otti ol semmonen nuor isäntä, hää ol armeijasta lomalla. Se ol Antikkalan talo nimeltään mihin myö jouvuttiin. Se ol hyvin kohtelias se nuor isäntä, mutta ku hää joutukin lähtemään takasin sinne armeijaan. Kyllähän meille sillon oli varattu – – ateria, jo laitettu pöytään ja syötiin. Keittoo kai se oli ja hyvin se vastaanotto toimi. Mutta se vanhaemäntä oli semmonen määräävä tyyppi. Oli se miniä ja semmonen vähän kehitysvammanen tytär ja sitten tää vanhaemäntä. Sitte niillä ol joku vanhempi mies, olkohan se sen emännän veli mikä oli niitä hevosia hoitamassa. Sitä mie en muista minkä aikoo siellä oltiin, äiti kävi siellä naapuritaloissa töissä.

Eino-veli oli menny seitsemäntoista vanhana vapaaehtoisena armeijaan, joutu Viron puolelle saksalaisten alaiseks, hää oli siellä. Meillä ol siellä Karjalassa äitin äiti, ja isä oli sairas. Isällä ol vaikee reumatismi, semmonen nivelreuma. Hää oli hyvin sairas aina talvella, kirvesmies ammatiltaan. Äiti kysy jos mummo ja isä pääsis [vanhainkodin asukkaiden] kyytiin kun ne vietiin yhtäjaksosesti Riistaveelle, niillä ol jo tiiossa se paikka mihin ne siirretään. Mummo ja isä piäs siihen kyytiin, että ne ei ollu meiän mukana. Vanhin veli oli karjan mukana, Väinö. Sitten sieltä Leppävirralta semmoinenkin hauska tapaus. Meillä ei ollut kahvipannua, ja niillä oli ollu kesällä häät ja oli saaneet 25 kahvipannua lahjaks. Äiti kysyi saako ostaa yhden. Mie en muista paljonko siitä piti maksaa, mut kyllä se äiti rahat siitä maksoi. Pojat oli tietysti semmosia et ne leikki ja juoksenteli siellä pihassa, ni sitte se emäntä määräs et lumelle ei saa mennä, täytyy kulkee polkuja pitkin. Ei saa sotkee lumihankia, tulloo rumaks. No sitte äiti kuule kävel 25 kilometriä siitä Leppävirran kirkolle missä ol siirtoväen huolto. Kävellen meni jäätietä pitkin kirkolle kysymään, kun ei kuulunu mitään millon päästään sieltä pois. Kevättä se sitten oli kun myö päästii – sitten meiät vietiin Heinolaan. Ja sieltä sitte vietiin taas linja-autoilla Sysmään Nuoramoisiin. Isoja joukkoja kerralla, usseempia perheitä. Kylän väki pysyi koossa

Siellä päästiin asumaan suojeluskunnan talolle. Sinne sitten tuotiin ne vanhainkodin asukkaat sinne suojeluskunnan talolle. Ja meiän perhe asu siellä näyttämöllä. Oli vaan semmoset paksut verhot saliin, ei seiniä, se oli se seinä ne paksut verhot. Siellähän se meiän isäkin sitten kuoli. Siihen aikaan oli tulirokko ja kurkkumätä semmosia vaikeita tauteja. Tuli Sysmän kirkonkylästä diakonissa desinfioimaan, ja sillä ol kaikenlaiset laitteet, hän semmosella desinfioivalla liuoksella kasteloo sänkyvaatteet ja kaikki. Äiti pisti kerralla jotta meiän petivaatteita ei kastella eikä meillä tehä mittään desinfiointii, ei ensinkään. Siitähän tuli hirmunen, mutta kyllä se sitten lähti kamppeineen. Se ol kevättä kun sitten isä kuol. Mie olin siinä ku äiti sano miulle: "Kato sie nyt", ku isä oli jo hyvin huonossa kunnossa, että "oo sie nyt tässä isän luona jos tarvii jotain." Hää istu sängyn reunalla jalat turvoksissa kun neste kerty, sydämen laajennus ja keuhkon laajennus, sydämen vajaatoimintaa. Sitte isä sano miulle [että] nostatko nuo hänen jalat sänkyyn, ja mie laitoin peiton ja olin ihan siinä. Katoin että se sillä tavalla niinku vaipu unneen. Ja mie olin just lähössä äitille sanomaan että tuu kattomaan, isä varmasti kuoloo. Ja äiti tul just sitten, ja sillonhan se isä sitten lähti. Sitte hänet hauattiin, olko se nyt kymmenes toukokuuta.

Siinä myö asuttiin siinä suojeluskunnantalolla. Kyllähän myö se kesä siellä oltiin. Sillo oppikouluun piäs, ku vaan kansakoulun päästötodistuksen vei, ni arvosanojen perusteella valittiin, ja mie oisin päässy oppikouluun. Mie sain kansakoulusta päästötodistuksen kun olin 12. Saatiin vaikkei voitu käydä kouluu. Ne ol päättäny, että niille annetaan päästötodistukset jotka alotti. Eihän myö pitkään ehitty käyä sitä kouluu. Mie olisin halunnu oppikouluun. Se ol Sysmän kirkolla, mitähän siitä ois ollu, 15 vai 14 kilometriä. Mutta kun äiti sano että eihän myö täällä olla pitkään, että poishan täältä pyritään. Vaihtuko se sitten se sijotuskunta Iisalmeks. Siihen aikaan kun tehtiin aina semmosia päätöksiä mihin sijotettiin mikäkin pitäjä. Se ol semmosta et aina epämääräseks ajaks sinne, et johonkin saadaan sijotettua. Semmonen ihmismäärä piti saada sijotettua Kanta-Suomeen. Ei se ollu niin heleppoo. Sitten ku alko se sota [kesäsota], meiät siirrettiin. Piti lähtee yhteen maalaistaloon Poroselän rannalla, Nouvanlahti. Oisko se Väinö ollu jo asevelvollisena sillon. Eino ol ainakin ku hää ol menny talavisodan aikaan vapaaehtosena. Sitte myö asuttiin se kesä siellä Nouvanlahessa. Syksylläkö myö päästiin sitte jo Ruskealaan. [Kirjasta luetaan:] ”Ruskealan pitäjä kokonaisuudessaan oli 6.8. suomalaisten joukkojen hallussa.” Kyllä, sinne muutettiin takasin. Siellä ol ollu asukkaitakin jo. Se ol siis -41 syksyllä ku myö muutettiin sinne takasi.

Siellä oli tehty sellasia muutoksia, ku ovet oli vaihettu meilläki. Oli kotimökissä tuotu sellane ovi missä oli alhaalla rako, se oli liian matala. Ne sotilaat sanovat, että valtio ku kanto vuokraa niiltä asukkailta, niin sen takia ne teki tämmöstä että oli huonomman näköstä. Sitten myö siellä ruvettiin asumaan ja elämään, ja sittehä ne kotiutettiin ne eläimetki ku ne olivat olleet evakossa – – ja palautettiin omistajilleen. Sillä tavallahan sitä alotettiin sitä elämää siellä. Olhan se outoo, mutta kato kyllä se ol niin vaatimatonta se elämä siellä ja alkukantasta. Eihän sitä voi nykyisin kuvitellakaan, voi hyvänen aika. Sillon ei vielä sota ollu loppunu ku ol sitä vankityövoimaa. Siel ol vankileiri, sieltä sitte näitä venäläisiä vankia sai työhön. Siellähän sitä sitten oltiin ja elettiin, ja sitte tul se suurhyökkäys Kannaksella ja välirauha. – – Elämä ol sellasta, että kun sillon ensimmäisenä talavena – ku siellä oli kylyvetty viljoja ja näin. Mut ku ei saatu kuivattua, ni se ol jauhoki semmosta tunkkasta, että se leipäki maistu iha semmoselle, mitenkä mie nyt sanoisin. Ummehtunutta, ei nyt ihan hometta, mutta tunkkasta. No perunoitahan venäläiset ol laittanu maahan, ni niitähän kaivettiin syksylläki vielä. Kyllähän sitä sit vaan jollakin tavalla elettiin. Äiti ol työssä siellä Ruosselän kansakoululla. Siellä ol esikunta ja äiti ol työssä siellä, ja mummo piti kotona huushollia. Sen mie ainaki muistan et sillon Väinö ol armeijassa. Se kävi lomalla, mie muistan ku sotilaspuvussa ol. Yrjöhän ei vielä sillon ollu. Mutta kyllähän se Yrjökin joutu jo sillon, neljäkymmentäkolomekos se joutu, kun ol seihtemäntoista vanhana. Ja Vesa ol siellä Ruskealassa esikunnan lähettinä. Vaikka ol koulussa ni opettaja anto vapaata tunnilta, että sai käyä Ruskealan kirkonkylältä hakemassa postin ja sieltä sit sinne esikuntaan.

No sittehä myö vaan siellä elettii ja oltiin. Ja sitte tuli se lähtö. Siinä ei kovin pitkä matka ollu, ku lähettiin uuelle taipaleelle. Mie läksin karjanajoon, ja vanhemmat veljekset oli molemmat siellä sotatoimissa. Mie kävin rippikoulun siellä. Mie en tiiä miten äiti ja mummo mänivät sitte. Karja ensin ajettiin kävellen Kiteen kautta Rääkkylään ja Rääkkylässä lastattiin roomuihin. Sitte Varkauteen vietiin vesiteitse ja siellä sitte purettiin pois ja lastattiin rautatievaunuihe, härkävaunuihe. Ja sitte vietiin Orismalan asemalle Pohjanmaalle. Siellä aina välillä lypsettiin lehmiä. Ku ol niitä evakkojen ruokintapaikkoja ni ne otti ne maijot sinne. Orismalasta sitte tul äiti ja kukas se ol toisena. Ne [lehmät] ajettiin taas sit kävellen Isoonkyröön. Ja siellä myö asuttiin työväentalolla. Siellä [Isossakyrössä] meillä oli lehmät. Mie kävin paimenessa yhen talon pellolla, kolmisen kilometriä ajoin aamulla lehmät sinne. Se ol marraskuun toinen päivä kun mie viimeks kävin paimenessa. Mie muistan ihan hyvin kun niitä lehmiä ajoin sinne. Ne olivat semmosessa, vaneri- ja pahvilevystä tehty väliaikanen suoja, missä ne olivat ensin, ja sitte ne saatiin sen talon navettaan. Se ol kevättä sitte tuas ku myö muutettiin sieltä, Iisalmeen tuas mäntiin. Ol varmaan suunniteltu että se ois ruskealaisten sijotuskunta, mut sittehä se muuttu et se tuliki Liperiin. – – Mie olin sielä kansanopistossa sitte kun ne muuttivat sinne Liperiin. Se ol pisin aika sitte tämä väli ku Isostakyröstä muutettiin sinne Iisalameen. Se oli pisin pätkä mikä viimeks oltiin Iisalamessa. Mie muistan ku äitin sisko Hanna-täti ol sitte, ja mummo ol tullu kippeeks, ja myö oltiin vissiin heinällä siellä, missä ol ne pellot vuokrattu. Mustalaiset syöttivät hevosia ni Hanna-täti ol käyny sen mustalaisen hakemassa kärryineen ja hevosineen ja sillä vei mummon lääkäriin kaupunkiin. [Liperi] oli se sijotuskunta ja sieltä sai 14 hehtaarin maapalan. Siihen piti raivata peltoo, siinä ei ollut oikeestaan. Se piti raivata se pelto, rakennukset rakentaa. Sillohan myö ensin asuttiin Liperissä siinä yhessä talossa, joka ol siinä lähellä. Mites se nyt ol. Se aika on silleen hämärtyny.

Kertonut Kirsti Turtiainen 25.9.2010 ja 8.10.2010, kirjannut ylös Saaramaria Turtiainen.

Kirsti Turtiainen (o.s. Heinonen, 1928-2015) on Herman Heinosen (1888-1940) tytär ja Saaramaria Turtiainen Kirsti Turtiaisen pojan tytär.